Snigel Blogi

Snigel Speed Mallorca Training Camp 2006

Tässä alkuperäisestä paikastaan tänne pelastettu versio matkapäiväkirjasta:

Trainig camp on jälleen menossa, joten päivitellään tänne vähän kuulumisia ana silloin tällöin. Kuvia on muuten enemmänkin tuolla galleryn puolella. Ja lisää tulee, kun
yhteydet ja aika sallii. Samalla saattaa näille sivuille tulla jotain tolkkua ja editointiakin

Matka alkaa olla nyt ohi ja satunnaiset iltapäivittelyt näille sivuille tehty. Lisää juttuja saattaa ilmestyä tänne ja kohdatessa joutunette niitä ainakin kuuntelemaan.

1. päivä. Saapumuminen, fillareiden vuokraus ja vähän ajoakin. Niin ja aurinko paistoi…

2. Päivä. 6,5h lenkki, 135km, 1850m nousua, vähän vastatuulta, Niin ja aurinko paistoi…

3. Maanantai palauteltiin ja käveltiin

4. Tiistai = lepopäivä = 30km lenkki safkalle

5. Kunnon mäkipäivä Sa Calobra yms.

6. Palauttelua mäkien merkeissä

7. Perjantain finaalit

1. Päivä 13.5.

Saapuminen Mallorcalle sekä Alcudiaan meni pitkälti perinteitä noudattaen. Saarella ei ehditty olla kymmentäkään minuuttia ennen sateen alkamista. Tosin sade oli varsin mitätöntä parin vuoden takaiseen verrattuna ja nyt lämpötila oli pyöräilijäystävälisissä lukemissa. Aiemman reissun dataa löytyy linkkien alta

Saavuttuamme tuttuun Viva Sunrise hotelliin (Älkööt kukaan sinne majoittuko ellei ole fillarointiaikeissa. Tosin koko saarelle ei kannata tulla eillei ole fillarointiaikeissa.) lähdimme kohti Hürtzelerin fillarivuokraamoa, sitä josta viimeksi pyörät saimme, ja huomasimme ettei sitä enää olekaan. No vähän kyselyjä muutama kilometri kävelyä ja saimme varsin laadukkaa Cuben maantiefilot alle. Täys Ultegran osasarja (10-lehtinen) ja alu-runko yhdistettynä hiilikuitukeulaan (joka edellisen reissun Checker Pigeistä puttui) toimii täkäläisissä varsin vaihtelevakuntoisessa tiestössä ihan mukavasti. Saimme pari senttiä omia fillareita isommat rungot, kuten tapana on, mutta alun totuttelun jälkeen isompi fillari oli ihan OK ja mukavan rauhallinen vauhdikkaissa laskuissa.

Fillarit saatuame suuntasimme hetimiten pienelle lämmittelylenkille. Suntana oli Port Pollenca, jossa otimmekin reissun ekat espressot ja jatkoimme siitä sitten vielä vähän matkaa ylämäkeen tuttua Formentorin tietä aina ekalle kääntö/näköalapaikalle asti. Ylämäki tuntui pahalta, mutta paljon paremmalta, kuin muistot parin vuoden takaa samasta mäestä ekalla kerralla. Hyvä alku lomalle siis. Kaikkaan lenkille tuli mittaa reilu 40 km, joka oli varsin sopiva ruokahalun herättäjä.

Päivän pääateriana toimi satunnainen lähistön pizzeria (ei se, josta viimeksi saimme karmeata pizzankaltaista rasvajuustoyhdistelmää). Nälkäisinä ja hyvässä uskossa siis pizzaa tilaamaan. Pettymysten pettymys. Täkäläinen pizza on rasvajuustoyhdistelmä tilaa sen mistä tahansa. Näin siis söimme viimeiset pizzankaltaiset ravintovalmisteet tämän loman aikana. Maha kyllä täytty, mutta ei siitä sitten enempää.

Edellisen yön lyhyet unet, matka ja vähän fillarointikin saivat matkalaiset menemään ajoissa nukkumaan. Kello aikaisin herättämässä seuraavana aamuna.

2. Päivä 14.5.

Aamuherätyksen ja tuhdihkon aamupalan jälkeen olimme melkein valmiita suuntaamaan vuorille. Sitä ennen kuitenkin säädimme tunnin erilaisten mukaan otettavien sähköisten mobiilivimpaimien kanssa. Eihän vuorille pidä lähteä ilman asianmukaista varustusta. GPS, GSM, kamera, yms. laitteita ja niiden yhdistelmiä oli mukana juuri sen verran kun reppuun ja sen ulkopuolelle mukavasti mahtui (mahtui sinne vähän energiapatukoitakin ja 3 litraa vettä.)

Tarkoituksena oli siis suunnata heti ekana kunnon fillarointipäivänä vuorille ja kohti saaren korkeinta huippua Puig Majoria ja jatkaa siitä sitten kohti Sollerin kylää, josta mukavasti tasamaata pitkin viimeiset 60 km takaisin hotellille. Suunnitelma oli hyvä ja valittua reittiä lähdimme ajamaan. Ensimmäinen 20km nousu meni varsin mukavasti tasaisella 12km/h vauhdilla auringon lämmittäessä ja muutenkin hyvissä fiiliksissä. Nousu muuttuu aina jossain välissä laskuksi, tämä vanha viidakon sanonta motivoi meitä ja todentotta niin kävikin. Tosin ihan Puig Majorin huipulle emme päässeet, kun se on sotilasaluetta, mutta ohi menevää tietä seurailimme ja suuntasimme alamäkeen. Mäki kohti Solleria oli erittäin kiva laskea. Vauhti oli suorilla reilu 60km/h ja mutkissakin pystyi pitämään 45-50 km/h nopeuksia. Alkuun muutama mutka meni itseluottamuksen hakemisessa, mutta sen jälkeen riemulla ei ollut rajaa.

Sollerissa pidimme kunnon tauon ja etsiydyimme ruokapaikkaan. Logiikka sanoi, että eniten valinnanvaraa löytyy kylän keskustasta, bad idea. Kylässä oli menossa jonkin sortin kaikkea-kaikille-festivaalit. Autoja, puutarhavälineitä, moottorisahoja, lehmiä, lampaita, kanoja, pöllöjä, haukkoja, lasitaidetta, puutöitä, nahkatöitä, pomppulinnoja, musiikkia, papatteja, ilmapalloja, katedraaleja, hölmöjä turisteja, you-name-it ja kaiken kruunuksi kaksi dorkaa fillaristia ihan väärässä paikassa. Löysimme kuitenkin ravintoloita sisältävän aukion ja parkkeerasimme sinne. Ensimmäisen meitä ignoroivan ravintolan jälkeen saimme toisesta paikasta tilattua hyvät bocadillot, espressot ja palan suklaakakkua. m-m-mmm de-li-cious. Ennenkuin pääsimme taas jatkamaan matkaa oikealle reitilleharhailimme väenpaljoudessa, vaikka sitä vältellä koitimmekin, melkoisen tovin ja koko ravinnonnauttimistuokion kestoksi muodostuikin reilu tunti.

Pääsimme kuitenkin oikealle, kohti Palmaa vievälle tielle. Olimme varautuneet tasaiseen matkantekoon tästä puolimatkan etapista kohti hotellia. Olimmepa jälleen väärässä, ja saimme oppitunnin vuoristojen yllättävästä esiintymisestä siellä missä vähävoimainen fillaroitsija ei niitä soisi olevan. Tiukan serpentiinitein päässä reilu 10 km myöhemmin ja 500m korkeammalla saatoimme todeta kyseisen vuoriston voitetuksi. Fillaroitsijat 2 – vuoristo 0. Alamäkeen siis, alamäkihän on aina mukavaa. Olihan se nytkin, mutta sama serpentiini jatkui ja siten alamäessä vauhdit hädin tuskin ehti nousta 30:iin ja mutkissa hädin tuskin pääsi paria kymppiä. Tätä kymmenisen kilometriä yhdistettynä hakkaavaan asfalttiin ja meidänkin hyvin treenatut kädet oli aivan hapoilla. (toim. huom. Tämänkin kirjoittaminen on tuskaa, arvostakaa…) No oli se alamäki kuitenkin ylä-sellaista mukavampaa.

Tasaistakin tuli sitten lopulta. n. 100 km oli takana ja kolmisen kymmentä edessä. Mukava myötätuuli ja jostain vielä löytyneitä voimia hyväksikäyttäen matkanopeudet oli +35km/h ja elämä tuntui hymyilevän. Kuten fillarointiin kuuluu, tuuli kääntyy ja muuttuu vastaiseksi. Näin siis nytkin ja yhdistettynä tylsään tasamaanajoon, periaatteessa mielenkiintoisessa luonnonsuojelujossakin, ylipitkän 5m heinäpeltojen keskellä kulkevan tasaisen, mutta suoran ja kohti vastatuulta kulkevan reitin ajaminen oli henkisesti rankkaa ja niinpä fyysisetkin voimat hupenivat johtaen vauhdin hidastumiseen jonnekin reilu 20 nopeuteen. Näin siis kurjuuttelimme viimeiset 25 km hotellille, joka 8h sieltä lähdettyämme oli muuttunut varsin houkuttelevaksi paikaksi.

Aurinko on fillaroitsijan hyvä ystävä ja tänään sitä saimme varsin mukavasti. Enemmän kuin edellisessä reissulla yhteensä. Suojakertoimista huolimatta hihattomassa paidassa ajaminen jättää jälkensä. Osansa oli varmasti silläkin, että hihaton paita jätti yllättävän paljon ihoa auringolle alttiiksi.

Mittarit näyttivät reilua 4000 kCal kulutusta lenkille, joten suuntasimme syömään. Hyödynsimme hotellimme toimivaa ja varsin laadukastakin (täkäläisissä oloshteissa vrt. pizza) biffet päivällistä. Keiton, salaattien, tarpeellisten hiilareiden ja proteiinien nauttiminen oli rankkaa, mutta varsin miellyttävää puuhaa. Palauttava olut sopi ateriaan varsin mukavasti ja yhteisvaikutus sai tajunnan himmenemään nukkumaan menoa edellyttävälle tasolle. Unelle olisikin pitänyt antaa tilaisuus heti ruokailtuamme (klo 20:30), mutta jotenkin sitä joutui ATK:n valtaan ja kirjoittamaan tätä juttua, joka loppuu nyt.

3. Päivä

Palauttelua enimmäkseen tasamaalla ja rauhallisella vauhdilla. Tämä oli päivän suunnitelma niinpä ajelimmekin sen mukaisesti. Matka suuntautui kohti Manacorin kylää ja karttaan merkittyjä luolia, joissa emme kuitenkaan vierailleet sisällä asti. Sieltä perinteisesti Sa Poblan kautta kohti rannikkoa. Vaihtelun vuoksi päädyimme ajamaan Albuferan luonnonsuojelualueen läpi, joka oli ihan mielenkiintoinen reittivalinta. Paljon lintujen ääniä ja vähän muutakin elämää alueella tuntui olevan. Reitti oli lähempänä polkua kuin tietä. Onneksi polkupyörämme eivät olleet varustettuina ohuimmilla kisakumeksilla. Tosin saaren asfaltoidutkin tiet ovat ajoittain lähes yhtä huonossa kunnossa. Kolmisen tuntia ajeltiin välillä pieniä ihmettelytaukoja pitäen ja matkaa lenkille kertyi n.53km.

Fillarointi jäi vähemmälle ja aikaa oli, joten lähdimme Hürzelerille katsastamaan fillarointivälinetarjouksia. Rantaa pitkin kävellen matka, joka oli useita kilometrejä, taittui kuitenkin mukavasti. Ei tarvinnut tehdä hukkareissua jo vuoden hankinnassa olleet fillarointihousut tuli vihdoinkin hankittua. Useammat kappaleet saman tien. Takaisinpäin kävellessä matkaan oli tarttunut mm. Assoksen housuja kolmet kappaleet.

Rantaa pitkin kävellessä tuli pidettyä sopivasti oluttaukoja. Siitä se ajatus sitten lähti. Illalla suuntasimme sataman suuntaan safkalle, taas rantareittiä ja ennen aamua ehdimme käymään Port Pollencassa asti, taksilla. Kävelyä tuli kuitenkin toistakymmentä kilometriä, pienen tarkastuslaskennan jälkeen n. 17km, joten huomiselle ei paljon ajamista ole luvassa…

 

 

4. Päivä

Vähän yli yksi iltapäivällä ja aamiainen on nautittu. Eilinen kävely painaa jaloissa ja olisiko kirkas aurinko aiheuttanut pieniä auringonpistoksenkin oireita. Lepopäivä siis luvassa.

Ja lepopäivänä päivän pidimmekin. Olotila tokeni fillarinselkään hypättyämme, mutta kävely oli jumittanut paikat yllättävän tehokkaasti. Ajelu suuntautuikin Port Pollencaan safkalle ja Alcudian vanhaan kaupunkiin pirtelölle. Oli muuten reissun ehdottomasti lämpimin päivä. 30 asteen raja taisi mennä rikki.

 

Keskiviikona päästiin mäkeen

Aamu alkaa kellonsoitolla. Taktisen aikaiseen ajankohtaan ajoitettu herätys mahdollisti lähdön kohti Sa Calobran kylää ja siihen kiinteästi liittyvää vuoriston ylitystä. Muistot parin vuoden takaa saivat reidet jo valmiiksi hyytymään, mutta toisaalta sunnuntain yllättävän hyvin menneet nousut antoivat positiivista uskoa omiin voimiin. Tällä kertaa ajattelimme ottaa nousut rankemman kautta ja ajaa serpentiiniä myös ensimmäisen nousun. Takaisinpäinhän vaihtoehtoja ei ole, kiitos yhden ainoan tien joka johtaa Sa Calobran kylään. Tosin tie on erittän mukava ajaa fillarilla ja varmasti myös moottoripyörällä, mutta bussikuskina en kovin montaa kertaa jaksaisi reittiä ajella. Onneksi en ole bussikuski.

Oma reittimme kulki tänään tosiaan ensin tasamaata pitkin Sa Poblaan (tuo kylä tuntuu jotenkin osuvan lähes joka lenkille). Sieltä Campanetiin ja kohti Selvaa, jonne olimmekin jo nousseet lähes huomaamatta pari sataa metriä. Tästä kuitenkin alkoi oikeat nousut ja tie muuttui kapeaksi serpentiiniksi, joka tosin osoittautui muisteltua helpommaksi. Liekö sitten kuskien rautaisen kunnon vai minkä ansiota, mutta nousu tosiaan ei tuntunut mitenkään erityisen pahalta, vaan oikeastaan lähes mukavalta ja matka taittui ihan mukavaa vauhtiakin ja Sa Calobran risteys tuli eteen yllättävän nopeasti. (Huom. tällä matkalla aika ei oikeastaan merkitse mitään, matkakin on toissijainen suure, ajaessa huomio kiinnittyy lähinnä korkeusmetreihin ja niiden kertymiseen tai hupenemiseen.)

 

 

Sa Calobran risteyksen jälkeen pääsimme hetken matkaa laskettelemaan, mutta edessä oli vielä kolmisen sataa metriä kiivettävää ennen kuin saavutimme reitin lakipisteen eli sen korkeimmalla olevan derivaatan nollakohdan. Kun lakipiste oli ohitettu ja meri alkoi pilkottaa, suut kääntuivät vielä enemmän hymyyn edessä olevan serpentiinin houkutellessa laskemaan. Alamäkiajo on kivaa. Vielä kun pääsisi eroon hidastelevista autoista, huoh. Niin ja sama reitti pitää tietty tulla takaisinkin.

 

Sa Calobrassa nautimme ansaitun lounaan ja pidimme muutenkin taukoa. ennen takaisin ylös kiipeämistä. Pastaa ja paakkelssia, sillä sitä taas jaksaa. Tuli tietysti taas käytyä katsastamassa kuuluisaa laguunia, jossa voi vaikka paistatella päivää, jooh. No tulipa käytyä sielläkin. Kivikovilla fillarointikengillä kivetyn polun käveleminen on myös suositeltava kokemus kaikille korkokengillä kävelystä valittaville.

Kun tankkaus oli hoidettu ja nähtävyydet todettu olevan paikallaan, niin eikun ylös. Matka takaisin piti olla se missä oikeasti punnitaan kunto ja miten mäet oikeasti nousee. Nouseehan ne. Nousee jopa nopeammin, kuin pari vuotta sitten. Ei se yhtään helpommalta tuntunut, mutta kello kertoi että ekaan nousuun meni vain noin 45 minuuttia. Fiilis silmukkakahvilan kohdalla (se jossa tie tekee silmukan olo oli vähintäänkin tyytyväinen. Myös jonkinlainen hikoiluennätys tuli varmaan tehtyä. Viilentävän merituulen hävittyä lämpötila nousu jonnekin aivan liian korkealle ja elimistö päätti poistaa nesteet pikavauhtia hikirauhasten kautta. Olipa kokemus. Onneksi Camel Back sisälsi vielä reilusti raikasta pullovettä, jolla nestehukkaa paikkailtiin ja niin matka jatkui hetken verran vielä ylöspäin.

Huipulle päästiin ja laskut kohti kotia alkoivat. Valitsimme laskeutumisreitiksi pohjoisemman reitin, saman jota ajoimme ylös sunnuntaina, minimoidaksemme mutkien määrän ja maksimoidaksemme vauhdin. Asiaan vaikutti myös kohtuullisen voimakas itätuuli, joka oli siis meille vastainen ja päätimme mieluummin lasketella, vaikka vähän loivempaakin, mahdollisimman pitkään vastatuuleen ja minimoida tasaisella kurjuuttamisen. Vastatuuli teki tehtävänsä ja laskuissa ei tahtonut polkematta saada yli 55 km/h vauhteja millään, mutta kunnon runttauksella meni se 70:kin raja rikki, which was nice.

Päästyämme Port Pollencaan nautimme hyvän reissun oluet ja espressot perinteisessä rantakahvilassa. Matkaa hotellille oli vielä kymmenkunta kilometriä, mutta sehän ei enää tuntunut juuri missään. ATK keräsi meille matkaa päivän lenkille 121 km, fillarointiaikaa 5h, 45min, nousua 1844m ja huippunopeus 70+ km/h. Kaikkineen lenkkiin meni aikaa n. 7,5h eli ihan kelpo työpäivä kahvitaukoineen.

Torstain palauttelua

Eilisen lenkin jälkeen yö tuli nukuttua kohtuullisen levottomasti, vaikka nukkumatti kutsuikin jo kymmenen aikaan. Aamulla jalat olivat joustavuudeltaan ja liikeradoiltaan lähinnä puhelinpylvään ja rautakangen välimuodot, mutta jotenkin niillä pääsi sängystä ylös. Aamupalaa rakennellessa sitä jo toipui sen verran, että sai kengät jalkaan ja niinpä lähtövalmius päivän palauttavalle lenkille oli saavutettu.

 

Lenkin tarkoituksena oli lähteä kuitenkin kiipeämään kohti Cap de Formentorin niemeä ja katsoa sitten miten elimistö toimii ja minne asti rahkeet riittää. Ensimmäiset viisitoista kilometriä Port Pollencaan asti oli aika koitosta. Ei ollut liikettä, ei ollut vauhtia, ei tuntunut hyvältä, niin ja aurinkokin paistoi. Mäki tuli kuitenkin vastaan vaikka emme siitä olisi niin välittäneetkään. Tässä kohtaa jalat alkoivatkin jo jotenkuten toimia, mutta ei se hyvältä edelleenkään tuntunut. Reilu parisataa noustiin taas ensimmäiselle kääntö/ kodak moment paikalle, joka olikin täynnä turismo busseja ja hitaita ihmisiä. Pysähtymättä ohi siis ja alamäkeen. Miellyttävän ja nautittavan laskun jälkeen tulimme risteykseen, jossa piti tehdä päätöksiä jatkosta. Vaihtoehtoina olisi parin kilometrin ajelu rantaan Formentorin hotellille ja rannalle, jossa voisi nauttia espressot ja rentoutua. Cap de Formentorin niemen kärkikin olisi enää reilu 10km päässä, tosin ylämäkeen, niin ja aina voisi kääntyä takaisin ylämäkeen, joka juuri äsken oli tuntunut niin mukavalta 45-55km/h nopeuksilla laskettuna. Petrin jalat tuntuivat toimivan kohtuullisesti ja haluja reisien rääkkäämiseen tuntui olevan henkiselläkin puolella. Missähän mahtaa olla vikaa. Niinpä Petri lähti vinttaamaan kohti niemen kärkeä. Tero, jonka jalat eivät olleet lähteneet toimimaan koko aamuna päätti sen sijaan jättää ylimääräiset nousut väliin ja kääntyä samantien takaisinpäin ja säästellä voimia vielä perjantain suunnitellulle mäkipäivälle.

 

Petrin lenkki Cap de Formentoriin ei ollut liian vaikea jaloille. Tosin muistot yhtäjaksoisesta noususta olivat myös liioiteltuja. Nousua ei missään kohtaa tullut yli 200m ja välillä pääsi jopa alaspäin huilimaan. Lisäksi maisemat olivat erittäin miellyttävät ajella, joten tasaisen rauhallisesti mies pääsi perille asti. Perillä pakollinen nestetäydennys ja pari valokuvaa ja sitten samaa reittiä takaisin. Hyvinhän se meni paluumatkakin. Toivotaan että jäi jotain paukkuja huomisellekin, joka onkin tämän matkan viimeinen ajopäivä.

Dataa päivän lenkiltä. Matkaa n. 67km, ajoaikaa 2:50, nousua 880m. Ihan kelpo päivä palauttelupäiväksi siis.

Koska kello ei ollut vielä kolmeakaan, kun lenkki oli ohi, jäi miehille aikaa lähteä käymään rannallakin. Etelän lomalla kun ollaan. Ulkoilman lämpötila oli suorastaan kuuma. Varjossa yli 30 ja auringossa enemmän liikaa. Rannalla onneksi puhalsi tuttu itätuuli ja varossa istuen olotila oli varsin mukava. Burgeria, leipää ja olutta nauttien olo oli kuin lomalaisella. Ruoan jälkeen oikeaoppisesti uimaan, eihän sitä muuten rannalla viitsisi ollakaan. Vesi ei ollut mitenkään erityisen lämmintä, mutta kyllähän siellä hetken uiskenteli. Takaisin rannalle ja kuivattelun jälkeen hotellille katsomaan pyöräilyä (Giro di Italia) telkkarista, jota katsoessa meinasi jo uni tulla silmään. Lupaavaa loppuiltaa… Vaikka internettiä päivitellen…

Perjantain finaalit

Perjantai aamu avautui totutusta poiketen varsin pilvisenä ja erittäin tuulisena. Oliskohan mahdollista, että säätiedotukset saattavat sittenkin pitää paikkansa. Moinen ei kuitenkaan menohaluja kokonaan vienyt, vaikka viikon jo fillaroineena ei ollut enää mikään älytön hinku päästä fillarin selkään.

 

Matkaan kuitenkin lähdettiin ja suunnitelmana oli ajella tuttuja reittejä, kohti Campanetia, Caimaria ja sieltä ylös Sa Calobran/Sollerin risteykseen, josta kuitenkin käännymme laskuihin kohti Pollencaa ja hotellia. Reitin valinta osoittautui varsin oivaksi viimeisen päivän reitiksi. Tosin taas ajoimme vauhdin hurmassa yhden risteyksen ohi ja päädyimme ajamaan pätkän paikallista Paris-Roubeaix tietä, jota olimme jo testanneet aiemminkin. Ensimmäiset nousut Campanetiin oli jo viedä mehut miehistä, mutta lienee ollut tässä vaiheessa vain lämmittelyn puutetta. Tuntuu vievän tunnin verran, että saa ajon kulkemaan ja jalat toimimaan edes jotenkuten loman tässä vaiheessa. Oikeat nousut oli kuitenkin vasta edessä ja niihin mennessä oli kuskit lämmenneet sen verran, että vauhtiä päätettiin pitää oikein kunnolla (meidän mittapuun mukaan). Pienintä eturatasta ei käytetty koko nousun aikana ja nousuvauhtikin pysyi tuolla 15-17m/min välillä. Palautuminen eilisen jälkeen on siis ollut vähintäänkin kohtuullista.

Mäen päällä lyhyt tankkaustauko ja samantien eteen- ja alaspäin.

 

 

Alas tulimme tylsähköä reittiä kohti Pollencaa, mutta teimme sentään pienen poikkeaman ”vakio reittiin” . Poikkesime Llucin luostarialueella toteamassa paikan ihan luostarimaiseksi. Enemmittä pysähdyksittä takaisin reitille ja lisää alamäkeä. Vauhdit monin paikoin 60+ km/h ja keskinopeudetkin 50 paremmalla puolella laskua kertyi parhaimmillaan lähes 70m/min. Eli varsinainen vauhdikas alaämäki oli aika äkkiä ajettu, mikä olikin varsin mukavaa, sillä kylmä koillistuuli viilensi miehet ja mielet aika äkkiä. Alas päästyämme poikkesimme Pollencaan espressolle ja siitä kohti Alcudiaa ja viimeisiä fillarointibissejä. Alcudiaan tulikin ajettua varsin mukavaa 40 km/h keskinopeutta 11m/s vastatuulesta huolimatta. Asiaan saattoi vaikuttaa edellä ko. vauhtia etenevä kuorma-auto, jonka peesissä väsyneetkin kuskit pysyivät erittäin mukavasti. Vauhtia olisi voinut olla vaikka vähän enemmänkin, mutta emme kyenneet toiveitamme autokuskille välittämään. Tulipa samalla kokeiltua moisen auton peesin vaikutusta. Paria metriä kauemmas auton perästä ei kannattanut jäädä, sillä sivutuuli nappasi kiinni rivakasti ja välimatka tahtoi kasvaa heti. Parin metrin päässä neljänkympin vauhti pysyi lähes itsestään ja ajaminen oli erittäin intensiivistä fokuksen keskittyessä auton jarruvaloihin.

 

 

 

 

Alcudiassa kevyt tankkaus ja viimeiset kilometrit hotellille. Nopea suihku ja fillareita palauttamaan. Fillareiden palauttaminen olikin vähintään saksalainen toimenpide. Ensinnäkin piti mennä oikeasta ovesta sisään. Kun halin läpi ei saanut kulkea. Seuraavaksi vähän jonottelua ja henkilökunta ohjasi muut väärälle ovelle tulleet syrjään. Me siis olimme jo oikealla ovella. Sitten nimiä databasesta etsimään jotta palautus toimenpide saadaan päätökseen. Nimet löytyivät ja panttina ollut ajokorttikin, joten melkein valmista siis. Fillareita emme kuitenkaan olleet pesseet, kun kerran kympin pantilla selviää sitä ja voi palauttaa fillarin pesemättömänä. Pesemätöntä fillaria ei kuitenkaan voi palauttaa samaan paikkaa, kuin jo pestyt fillarit. Tässäkohtaa homma alkoi haisemaan saksalaiselta jo liian vahvasti ja oluen himo alkoi käydä vastustamattomaksi. Emme kuitenkaan kehottaneet henkilökuntaa pitämään tunkkiaan tai siirtämään sitä minnekään auringonvalon ulottumattomiin, vaan kohteliaina ja kuuliaisina suomalaisina kiikutimme fillarit paikkaan #3, joka oli yläpihalla oleva “pieni teltta”. Pitääpä joskus tutustua saksalaisiin isoihin telttoihin, sillä tämä pieni oli jotakuinkin Münchener hallen kokoinen hirvitys jossa oli ziljoonia fillareita säilössä. Sinne sitten zykkelit jätimme ja toivottavasti ne joku jonnekin sieltä hoitelee. Me siirryime rantaetapille kohti hotellia . Tuhannen kapakan kautta.

 

 

 

 

Niin dataa vielä päivän etapilta. Matkaa 81km, johon kului aikaa 3h 20 min ja nousua kertyi n. 960m. Ihan hyvä viimeinen päivä.

Totaalia kertyi viikolta matkassa mitattuna jotain 525 km ja nousuakin 6200m eli meni ainakin paremmin kuin viimeksi.

Fiiliksiä matkalta

- Paikka sopii fillarointii varsin hienosti

- Palvelu on useimmiten ankeata tai vähintäänkin saksankielistä

- Mukavat reitit on ajettu viikossa, joten toistoa tulee

- Tasamaa on enimmäkseen tylsää

- Pizzaa ei kannata tilata missään

- Kaikki hyönteiset ei maistu pahalta

- Hyönteiset on kaikki tyhmiä

- Kuinka tyhmä pitää olla päästäkseen hyönteiseksi